Joskus vaan menee pieleen

Matkallahan sattuu aina kaikenlaista. Joskus jopa jo matkalle lähtiessä. Keräsin tänne hauskoja ja vähemmän huvittavia sattumuksiamme matkoiltamme vuosien varrelta perjantain ja 13. päivän kunniaksi.

”Missäs meillä on ne varaustiedot?”

Matkustimme vuonna 2007 Krakovaan. Olimme varanneet huoneiston käyttöömme ja meidän piti soittaa vuokraisännälle koneen laskeuduttua. Olimme siis Krakovan lentokentällä puoli yhdentoista aikaan illalla, kun tajusimme, ettei meillä kummallakaan ollut varaustietoja mukanamme. Tämä oli ennen älypuhelinten aikaa (ainakin meidän perheessä siis), joten vaikka tiedot olivat sähköpostissa, emme päässeet tietoihin mitenkään käsiksi. Lentokentältä ei millään löytynyt tuohon kellonaikaan tietokonetta.

Hetken aikaa iski paniikki, mutta sitten keksin. Isäni on tunnetusti hereillä myöhään, joten soitin isälleni, annoin hänelle sähköpostini tunnukset ja isäni katsoi puhelinnumeron, johon sitten soitimme. Huh. Onneksi. Olen todella iltauninen ja varsin kärttyinen väsyneenä, mutta olimme huoneistolla suht nopeasti ja pääsimme heti nukkumaan.

Wawelin linna elokuussa 2007

”Kaput. Katastrof.”

Kesällä 2013 lomailimme Leroksen saarella Kreikassa. Saari on pienen pieni ja viikko meni rantaelämästä nauttiessa. Paluumatkamme alkoi aamuyöllä kolmen jälkeen ensin bussikuljetuksella satamaan ja sieltä pienellä lautalla Kosin saarelle. Lauttamatka oli varsin tuulinen ja sen seurauksena lautta keikkui melkoisesti. Pahoinvoivia suomalaisia riitti kannella ja vessoissa. Kosilla odotti linja-auto, joka vei meidät lentokentälle. Tai siis piti viedä. Matkustettuamme noin kymmenen minuuttia bussikuski veti tien sivuun, epäilemättä kirosi kreikaksi ja totesi sen jälkeen monella kielellä tunnistettavat sanat: ”Kaput. Katastrof.” Jotenkin arvasimme, että nyt ei kaikki ole hyvin.

Bussi oli siis hajonnut ja siirryimme tien laitaan odottelemaan uutta kuljetusta. Onni onnettomuudessa oli, että olimme valmismatkalla. Soitimme oppaalle ja tiedotimme asiasta ja hän vakuutti, että lentokone tietenkin odottaisi meitä Lerokselta tulijoita. Tien pientareella naureskelimme muiden matkustajien kanssa ja totesimme, että parempi näin, että linja-auto hajoaa verrattuna esimerkiksi lauttaan, jolla juuri olimme tai lentokoneeseen.

Kentällä oppaat odottelivat meitä ja ehdimme hyvin lähtöselvitykseen ja lennolle takaisin Suomeen.

Leroksen rantatavernassa kanssamme katkaravuista nautti pieni kreikkalainen kissa.

”Miksi täällä lähtöportilla on näin vähän matkustajia?”

Ihan aina ei auta, vaikka ehtii ajoissa lentokentälle. Näin saimme todeta, kun matkustimme kotiin Kreikan Halkidikilta kesäkuussa 2011.

Lensimme Thessalonikista Budapestin kautta kotiin ja Budapestin kentällä oli kolmisen tuntia aikaa vaihtaa konetta. Kävimme rauhassa syömässä ja ostoksilla, Budapestin lentokenttää oli juuri laajennettu ja meillä oli hyvin aikaa kävellä lentokenttä päästä päähän.

Noin tunti ennen koneen lähtöä menimme istumaan lähtöportille, jonka näytöllä luki AY-alkuinen lennon numero ja määränpäänä Helsinki. Odottelimme ja juttelimme kuluneesta kahdesta viikosta Kreikassa.

Lähtöselvityshän aukeaa yleensä puoli tuntia ennen koneen lähtöä. Tällä kertaa ei. Missään ei näkynyt yhtään virkailijaa saati sitten muita matkustajia. Aloin ihmetellä asiaa ja totesin miehelleni, että tuossa lähtötaulussahan on eri lähtöaika kuin meille on ilmoitettu eli lennon lähtemiseen olisikin vielä yli tunti. No, eipä mitään. Jatkoimme odottelua ja ajattelimme, että lento on jostain syystä myöhässä.

Hetken kuluttua aloin kuitenkin miettiä toden teolla asiaa ja vertasin lentolippuamme lähtöportin tietoihin. Siinä vaiheessa tajusin, että nyt ollaan pulassa. Näyttötaulussa oli aivan eri lennon numero ja oma lentomme lähtisi 10 minuutin kuluttua.

Sitten muuten juostiin. Ja lujaa. Onneksi kaikki lähtöportit olivat lähellä toisiaan ja ehdimme bussikuljetukseen koneeseen. Meitä oli jo tovi odoteltu ja saimme hieman paheksuvia katseita osaksemme. Ainahan jonkun pitää olla viimeinen portille tulija, mutta oli varmasti ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun me olimme viimeisiä.

Halkidikin rannat ovat uskomattomia! Tässä Neos Marmaraksen ranta.

”Tällä passilla ei sitten tänään matkusteta.”

Hiihtolomalla 2009 suuntasimme New Yorkiin. Olimme hyvissä ajoin hankkineet ESTA-matkustusluvat, jota Yhdysvallat vaatii maahanpääsyä varten ja odotimme lentokentällä passintarkastusjonossa.

Minä menin ensin ja kun mieheni tuli perässä, hän pyöritteli päätään ja sanoi, että passintarkastaja oli avannut hänen passinsa siten, että passista irtosivat kannet. Ihmettelimme asiaa ja menimme infotiskille, jossa meille todettiin tuo yllä mainittu. Hetken aikaa mietimme, että mitäs nyt sitten teemme ja virkailija sanoi, että mieheni pitäisi mennä saman tien passikuvaan ja sen jälkeen lentokentän poliisiasemalle. Pikapassin voisi saada parissa tunnissa. Tässä vaiheessa aikaa koneen lähtöön oli vajaat kaksi tuntia.

Minä lähdin portille, jotta voisin pyytää tarvittaessa hieman lisäaikaa ennen viimeistä kuulutusta koneeseen. Sitä ei kuitenkaan tarvittu, sillä reilun tunnin kuluttua Kari palasi uuden uutukainen pikapassi kädessään. Ainoa ongelma tässä vaiheessa oli, että virkailijatkaan eivät osanneet sanoa, pääseekö mieheni maahan tuolla passilla, sillä ESTAan oli merkitty tietenkin vanhan, hajonneen passin numero.

Lensimme siis Atlantin yli ja maahantulovirkailija kyllä ihmetteli mieheni passia. Miten ihmeessä onnistuu matkustamaan samana päivänä myönnetyllä passilla? Ei kuulemma onnistuisi Yhdysvalloissa, vastaavassa tilanteessa olisi joutunut lähtemään Manhattanille passitoimistoon. Onneksi Suomessa onnistui. Pääsimme siis perille ja Kari uusi passinsa kotiin palattuamme.

Aito jenkkipulu ja näkymä Empire State Buildingista.

Kaikenlaista on siis vuosien varrella sattunut, mutta mietimme juuri kotona, kun valmistelin tätä kirjoitusta, että olemme kuitenkin onnekkaita. Meitä ei ole koskaan ryöstetty lomamatkalla, eikä kumpikaan ole loukkaantunut vakavasti.

Mitä sinulle on lomalla tapahtunut? Onko vastaavia kommelluksia kuin meillä vai onko tapahtunut jotain pahempaa?


Matkailoja voit seurata myös FacebookissaInstagramissa ja Twitterissä.

Facebookiin laitan paljon matkasuunnitelmia ja -haaveita ja Instagramissa pääset seuraamaan matkojani reaaliajassa.

6 thoughts on “Joskus vaan menee pieleen

  1. Huh huh, teillä on ollut kaikenlaisia tilanteita. Itse olen sellainen hermoilija, jos kaikki ei mene putkeen, että olisin taatusti ollut aivan paniikissa jos vaikka passin kannet lähtisivät lentokentällä irti tai huomaisin odottavani lentoa väärällä portilla vain kymmenen minuuttia ennen koneen lähtöä. 😀
    Itse olen myös listannut hauskoja sattumuksia blogiini:
    http://virpihannele.fi/blog/2016/06/18/iki-ihanat-reissukommellukset/

    1. Virpi, todellakin olin paniikissa. Varsinkin, kun Kari lähti hoitamaan uutta passia ja mä pyörin yksin lentokentällä ja mietin, että päästäänköhän sittenkään New Yorkiin. Myöhemmin näitä miettiessä – varsinkin, kun mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut – ajattelee näitä vaan, että ”sattuuhan näitä”.

  2. Heh, olipa hauska lukea teidän kommelluksista. Kyllä sitä matkoilla aina sattuu ja tapahtuu, voi myöhemmin muistella. Pääasia tosiaan, että ei ole sattunut mitään vakavaa. Mahtava tuo pikapassi, että onnistui tosiaan noin pikana! Itsellä on nämä perustapahtumat, että laukut ovat jääneet jonnekin vielä lomailemaan (onneksi vasta kotimatkalla) ja kerran myöhästyttiin jatkolennolta ja kotimatka piteni moninkertaisesti. Onneksi ei mitään vakavaa!

    1. Meilläkin on, Unna, matkatavarat jääneet omille teilleen, mutta aina onneksi vasta paluumatkalla. Silloinhan laukut saa suoraan kotiovelle, joten sanoisin miltei, että win-win kaikin puolin.

      Olen aina ennen risteilylle lähtöä ihan paniikissa, että mitä jos matkalaukut menevätkin eri paikkaan kuin me, mutta toistaiseksi näin ei ole käynyt. *koputtaa puuta*

  3. Nämä ovat hauskoja tarinoita jälkikäteen, vaikka sillä hetkellä ei naurata. Me tehtiin tuo sama Amsterdamissa, että juostiin ja lujaa lentokoneeseen väärältä portilta ja se lähti rullaamaan sillä sekuntilla kun olimme sisällä ja ovi lyöty kiinni, ei edes ehditty istua. 😀

    1. No huh, Katja! Meillä oli sentään hieman enemmän aikaa Budapestissa. Yleensä me ollaan niitä, jotka on ensimmäisenä portilla ja miettii, kuinka kauan viimeisiä pitää odottaa. Nyt sitten oltiin itse niitä viimeisiä, joita onneksi odotettiin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.